tiistai 12. helmikuuta 2013

Pieni kertomus


Ajotie muuttui sumuiseksi ja puut ojan vieressä epäselviksi, kiihdytimme vauhtia. Kohta osuisimme johonkin , jos vielä menisimme nopeampaa, kun tuolla ulkona  on noin surkea sää. Isälläni on aina ollut tapana leikkiä rallikuskia, kun tiellä ei ole ketään muita edessä. Kaikkien onneksi se oli maalaistie, jolla harvoin kulki ketään. Äitini istui hiljaisena pelkääjän paikalla kuten aina autossa, kotona, lomilla tai missä tahansa muualla. Äitini on joko ujo tai hän ei viitsi vain puhua, tai vastata mihinkään kovin suurella sanatulvalla. Minä olen tullut isääni ja siksi puhumisestani ei saa loppua millään.    Kuten arvata saattaa, juttelimme isäni kanssa kauheasti. Tämän liikuttaessa autoa räntä sateessa, minä näin jotain mitä en ollut ennen huomannut meidän maillamme. Se oli kaunein näkemäni otus, samalla jalon ja siron näköinen, mutta en jaksanut muistaa sen rodun nimeä.  Se taisi olla joku peuraeläin koska viimeeksi kun näin sen oli melkein yö enkä tulloinkaan ollut varma sen oikeasta rodusta.Minulle tuli kuin kulman takaa vanha muisto päähäni.
 Ajoimme rauhassa eteenpäin, peura tuijotti minua pensaasta, kun tiellä siniset ja punaiset valot pysäyttivät edessämme kulkevan auton. Ihmettelimme miksi auto pysäytettiin kun se oli seurannut jokaista autotien suositusta tarkasti. Mutta jotain tämän oli täytynyt tehdä koska hänet oli pysäytetty, arvuuttelimme koko loppumatkan siitä mitä tuo autoilija oli tehnyt. Minä arvasin sen olevan mafiapomo, isäni luuli sen olevan varastettu auto ja äitini ei sanonut mitään. Päätimme tutkia seuraavana päivänä lehden tietääksemme kuka se oli, tai mitä hän oli tehnyt. Lehdessä ei ollut minkäänlaista ilmoitusta tästä henkilöstä, tai ylipäätään kestään joka olisi pidätetty. Juuri silloin joku tuli koputtamaan oveemme, ja kysymään olemmeko nähneet ”vale poliisia” joka oli antanut laittomia sakkoja monille turhaan. Kysyimme miltä tämä näyttää ja poliisi sanoi...
Automme jarrut kirskahtivat pohjaan täydellä teholla ja heittäydyin eteenpäin penkissäni. ”mitä ihmett..” Konepellillä oli poliisiksi pukeutunut mies jolla oli musta parta, piikitukka ja rivon näköiset kasvot. Häntä voisi kutsua ”vale poliisiksi” sellaiseksi hänen tuntomerkkinsä ainakin hänet paljastivat.  Se sama mies joka oli pysäyttänyt sen viattoman mies paran viime vuonna, makasi nyt syystä tai toisesta automme konepellillä.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Karin Slaugterin Pelon huone

-->
Karin Slaugterin
Pelon huone


17-vuotias tyttö löytyy kuolleena ystävättärensä huoneesta, ystävättären äiti luulee tätä tyttärekseen ja äkkipikaisesti käy lähimmän mahdollisimman syyllisen kimppuun, mutta tämä onkin syytön, hänen tyttärensä on kidnapattu ja hän on juuri tappanut viattoman pojan, miten asioista voisi enää tulla surkeampia... Mitä sinä tekisit, samassa tilanteessa?
Murha, kidnappaus, syyttömän kuolema, jokaisen aiheen ympärille on syntynyt oma juonensa. Nitomalla ne aihepiirit yhteen saa aikaan loistavan tunne-elämyksen. Kaikkien eri henkilöiden persoonat ja tarinat näkyvät monista näkökulmista, tarinan kulkiessa eteenpäin. Kuka uskoisi tarinan olevan vain kolmen päivän pituinen, mutta jakaantuvan melkein 500 sivulle. Slaughterilla on erikoinen tapa näyttää tarinan pääkohdat. Tarinan juonista tärkeimmän tarinan kertomus on melko normaalia tavaraa näissä konteksteissa. Ensin rikos, aluksi ollaan ilman motiiveja ja syyllisiä, epäiltyjä on joko liikaa tai liian vähän, pääepäilty ei ole kuvioissa,tai häntä ei ole vielä selvitetty, palaset loksahtavat kohdalleen, etsitään syyllinen, tämä onkin syytön, ja lopuksi löydetään syyllinen ja uhri.
Tarinan tarkoituksena on kaiketi kertoa etteivät rikkaat valkoiset tytötkään selviä kolhuitta tässä korruption täyttämässä maailmassa, kuka muka tahtoisi pahaa viattomalle enkelille? Tästä kirjasta löytynee vastaus. Kirja onnistuu hyvin pitämään lukijan otteessaan, ainakin osittain, joissain väleissä voisi jättää kirja kellastumaan kirjahyllyyn. Mutta jotkut kohdat ovat niin tulen arkoja ja arvaamattomia ettei sitä yksinkertaisesti pysty jättää lukematta. Tarinan ”turhiksi” kohdiksi voisi luetella, kenties kaikki kohdat joissa jarrutellaan samassa kohdassa moniakin sivuja. Kirja käy monien eri hahmojen tuntemuksia tapahtumia kohtaan, ja kertoo tarinaa eri näkökulmista. Loppuratkaisukin näyttää miten naiiveja ja sinisilmäisiä voivat poliisitkin olla, tai miten väärässä he joskus ovat, kuitenkin he ovat tarpeeksi päteviä löytämään syyllisen. Vaikka se epäilyttää aika paljon, miten kukaan näiden kirjojen etsivistä, poliiseista tai virkamiehistä voisi löytää edes nenäänsä, kun niin usein heidän erheensä on johtanut turhiin kuolemiin ja rikoksiin. Mutta etsivä Williä pitää kyllä onnitella koska hänen maineensa piirikunnan parhaimpana poliisi on kyllä täysin ansaittu.
Kertomus on synkän sävyinen teos, mutta se ei eroa tekstin asultaan paljoakaan Slaughterin muista teoksista. Kirjan kuvailut uhreista ovat joissain kohdissa hiukan liian hyvin selostettuja, muttei se vie koko lukunautintoa, pahin murha tapahtuu jo alussa joten sen voi jättää omaan arvoonsa. Kirjaa ei voi sanoa kiitettävän arvosanan saajaksi, mutta kuitenkin se kietoo tuntemuksilla ja arvoituksilla lukijansa penkkiin kiinni kunnes on saanut tietää loppuratkaisun. Erikoista kirjan sisällössä on miten huonosti etsivä Williin luotetaan toisessa kirjassa hän on ehtinyt jo erottaa muutamia poliiseja yksiköstä jossa hän on töissä joten häntä ei kohdella mitenkään ystävällisesti. Mutta tässä henkilössä on se mukavaa miten hän välittää jokaisesta uhrista. Kaikki hahmot löytävät paikkansa tarinassa, kaikilla on siinä omasyynsä olla, ja tästä syystä pidän tästä teoksesta. Erikoisesti en perusta siitä kuinka inhimillisiä toiset hahmoista ovat. Syyt tarinan tapahtumiin eivät ole vielä kovinkaan kliseisiä joten loppuratkaisu oli ”iloinen” yllätys. Tarinaan sisältyi paljon juonia näkökulmia henkilöitä, motiiveja ja alibeja. Mutta kuitenkin se oli vain normaali dekkari jonka pystyisi jättämään hyllyyn ilman toista vilkaisua.