”Minä
en jaksa odottaa enää hetkeäkään!” huusi pieni kettu raivosta
punaisena. ” Odota, odota pikkuinen, ennen kuin teet mitään
hätiköityä. Kaikella on aikansa ja paikkansa.” Joulupuun alla
pieni kettu heilutteli, kilisteli ja tunnusteli lahjoja. ” Miksei
me vaan voida jo avata noita, kun ei kerran joulupukkiakaan oo tänä
vuonna?” kettu sanoi raivon kyynel silmäkulmassa. Pieni kettu ei
halunnut odottaa enää yhtään kauempaa, ja alkoi yhä enemmän
raivostua vanhempien typerästä päähänpistosta avata lahjat vasta
jouluruuan jälkeen. ”MINÄ EN HALUA ENÄÄ ODOTTAA!”
Raivon
puuskassa kettu kiskoi joulukuusen oksia, ja osa sen koristeista
alkoi putoilla. Pieni kettu katsoi hädissään maahan rikkoutuneita
joulupalloja. Mitä hän nyt tekisi? Kaikki kalliit koristeet olivat
murentuneet lattialle pieniksi sirpaleiksi, joita ei varmastikaan
pystynyt korjaamaan liimalla. Yrittäessään piilottaa
aikaansaannoksensa hänen äitinsä huusi häntä keittiöstä. Kettu
alkoi muuttua valkoiseksi, mitä hän tekisi? Nyt hän on pilannut
joulun tuhoamalla joulukuusenkoristeet, ja mitä sitten kun äiti ja
isä huomaavat sen? Saisiko hän joululahjoja enää ollenkaan, entä
jos joulupukki kuulee tästä, mitä jos tontut hakevat kaikki hänen
lahjansa pois?
Äidin
huutaessa uudestaan riensi pikkuinen kettu keittiöön, itku
silmässä. Äiti pyysi maistamaan keksejä ja syömään puuroa.
Pienen ketun ruoka ei maistunut miltään enää, kun syyllisyys
painoi mieltä. Äiti kysyi ”mikä on pikkuinen?”. Pidätellen
itkua kettu sanoi ”minä pudotin kuusen koristeita lattialle
suutuksissani, ja ne meni ihan rikki” nyt ei enää kettu voinut
pidätellä itkuaan vaan alkoi itkeä sydämensä kyllyydestä. ”
Älä huoli äidin kulta, kaikki on kunnossa hyvä kun kerroit, se on
tärkeämpää kuin yksikään kuusenkoriste, jonka voi rahalla
ostaa.”
- Syyllisyys vie
maun ruualta, mutta yksi totuus saa kaikille hyvän mielen.