Ketun joulu (Faabeli)

”Minä en jaksa odottaa enää hetkeäkään!” huusi pieni kettu raivosta punaisena. ” Odota, odota pikkuinen, ennen kuin teet mitään hätiköityä. Kaikella on aikansa ja paikkansa.” Joulupuun alla pieni kettu heilutteli, kilisteli ja tunnusteli lahjoja. ” Miksei me vaan voida jo avata noita, kun ei kerran joulupukkiakaan oo tänä vuonna?” kettu sanoi raivon kyynel silmäkulmassa. Pieni kettu ei halunnut odottaa enää yhtään kauempaa, ja alkoi yhä enemmän raivostua vanhempien typerästä päähänpistosta avata lahjat vasta jouluruuan jälkeen. ”MINÄ EN HALUA ENÄÄ ODOTTAA!”

Raivon puuskassa kettu kiskoi joulukuusen oksia, ja osa sen koristeista alkoi putoilla. Pieni kettu katsoi hädissään maahan rikkoutuneita joulupalloja. Mitä hän nyt tekisi? Kaikki kalliit koristeet olivat murentuneet lattialle pieniksi sirpaleiksi, joita ei varmastikaan pystynyt korjaamaan liimalla. Yrittäessään piilottaa aikaansaannoksensa hänen äitinsä huusi häntä keittiöstä. Kettu alkoi muuttua valkoiseksi, mitä hän tekisi? Nyt hän on pilannut joulun tuhoamalla joulukuusenkoristeet, ja mitä sitten kun äiti ja isä huomaavat sen? Saisiko hän joululahjoja enää ollenkaan, entä jos joulupukki kuulee tästä, mitä jos tontut hakevat kaikki hänen lahjansa pois?

Äidin huutaessa uudestaan riensi pikkuinen kettu keittiöön, itku silmässä. Äiti pyysi maistamaan keksejä ja syömään puuroa. Pienen ketun ruoka ei maistunut miltään enää, kun syyllisyys painoi mieltä. Äiti kysyi ”mikä on pikkuinen?”. Pidätellen itkua kettu sanoi ”minä pudotin kuusen koristeita lattialle suutuksissani, ja ne meni ihan rikki” nyt ei enää kettu voinut pidätellä itkuaan vaan alkoi itkeä sydämensä kyllyydestä. ” Älä huoli äidin kulta, kaikki on kunnossa hyvä kun kerroit, se on tärkeämpää kuin yksikään kuusenkoriste, jonka voi rahalla ostaa.”

- Syyllisyys vie maun ruualta, mutta yksi totuus saa kaikille hyvän mielen.